Minne miehet menevät?

"Suomessa ollaan varsin vahvasti menossa sellaista kirkkolaitosta kohti, jossa naiset hoitavat pitkälti keskenään sekä Sanan ja Sakramentin jakamisen että niiden vastaanottamisen. Kukapa siinä sitten joitain ikiaikaisia miesten kehittelemiä oppejakaan kaipaisi?" - Tauno J. Jokinen

Hyvä ja oivallinen kiteytys nykyisestä tilanteesta! Kirkossakävijöiden sukupuolijakauma on mielenkiintoinen kysymys. Blogistien tapaamisen yhteydessä elokuussa 2014 mukaani tuli Chris Sinkinsonin pamfletti Backchat: Answering Christianity's critics. (Christian Focus, 2014). Pamfletin näkökulma on konservatiivinen ja apologeettinen. Sinkinson luennoi Vanhaa testamenttia ja apologetiikkaa Moorlands Collegessa, Englannissa. Lueskelin paluumatkalla pamfletista joitakin kohtia.

Pamfletin eräässä luvussa pohditaan sitä, minne miehet ovat kadonneet kirkoista. Niin ikään todetaan, että sukupuolijakauma vinoutuu kaiken aikaa lisää. Kun miehet katoavat kirkosta, toiminta suuntautuu enenevässä määrin naisiin ja heidän tarpeisiinsa. Tämän seurauksena loputkin miehet kokevat kirkossa olonsa epämukavaksi ja häipyvät. Kun pojat aikuistuvat hekin häviävät kirkosta.

Tästä on monenlaisia seurauksia. Naiset eivät löydä omasta seurakunnasta elämänkumppania, jonka kanssa voisi keskustella uskon asioista. Lapset joutuvat pyhäkouluissa ja muissa vastaavissa elämään naisten helmoissa. Muutoksen myötä uskonnollinen kielikin muuttuu.

Sinkinson viittaa David Murrowin teokseen Why men hate going to Church. (Thomas Nelson, 2010). Niinpä kirkko, jossa naisten suhteellinen osuus kasvaa, myös ennen pitkää sammuu. Kipuraja on jossain 70 %:n paikkeilla. Tähän voisi lisätä, että tuskin miesvaltainen seurakuntakaan elää kovin kauan. Kun kirkon toiminta keskittyy enenevässä määrin naisiin, myös naisten mielenkiinto jossain vaiheessa alkaa lopahtaa. Toisaalta, jos kirkko tavoittaa miehiä, se tavoittaa myös naisia.

***

Naiset käyvät aktiivisemmin muissakin kulttuuririennoissa. Iäkkäämpiä naisia on väestössä muutenkin enemmän, koska miehet kuolevat nuorempina. Mutta kun seurakunta eliminoi – tavalla tai toisella – pois änkyrät miehet, seurakunta jää myös kädettömäksi. Se taas vaikuttaa toiminnallisuuteen ja ulkoiseen kuvaan. Purnari on tunnetusti hyvä sotilas.

Rippikoulu on kirkon menestystuote, jossa pikemminkin vilkuillaan ympärille kuin pohditaan uskon asioita. Nuoret miehet juoksevat naisten perässä, mutta vanhemmiten miehet osaavat arvostaa omaa rauhaa.

Oman sormituntumani mukaan sellaiset liikkeet, jotka rekrytoivat uusia jäseniä herätyskokousten kautta myös vääjäämättä naisistuvat. Miehet eivät jaksa passiivisesti kuunnella yhdensuuntaista viestintää.  Kun saarnaaja “on voitelussa” viesti kulkee vain yhteen suuntaan. Siinä pitäisi olla enemmän vuorovaikutusta ja mielellään jotain toimintaa.

***

Sinkinson mainitsee, että kirkon toiminnassa on monia turhanpäiväisyyksiä, jotka välittävät miehille viestin, että liikutaan vieraalla alueella. Monet herätyslaulut esittelevät Jeesuksen romanttisena poikaystävänä – niin ikään monet uskonnolliset kiiltokuvat. Monet perhekirkot on suunnattu yksinomaan lapsille.

Sinkinson viittaa myös Charles Spurgeonin, saarnaajien ruhtinaan, yhä ajankohtaiseen lausumaan:

"There has got abroad a notion, somehow, that if you become a Christian you must sink your manlines and turn milksop."

Sinkinson näkee Murrowin kirjassa yhden puutteen. Se ei lainkaan käsittele apologetiikkaa ja sitä, että Jeesus ja apostolit kävivät jatkuvasti keskustelua ympäristönsä kanssa ja puolustivat omaa oppiaan. Jeesus keskusteli ja väitteli, esim. Matt 21:23; Mark 7:1-23; Luuk 11:53,54; Joh 8:13,14. Apostolit jatkoivat samalla linjalla, esim. Apt 6:9,10; 9:29; 18:28.

Sinkinsonin ajatukset voivat sopia moniin vapaisiin suuntiin Suomessa, mutta eivät välttämättä ev. lut. kirkon sisäisiin herätysliikkeisiin. Tai mene ja tiedä. Mutta edellä olevan perusteella voisi pohtia kysymystä: missä määrin Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan toiminnassa on mukana miesten emansipaatiota?

Onko niin, että luonnoltaan terve mies ei jää mielellään naisten pompoteltavaksi? Kun perustaa uuden kirkollisen järjestön omilla pelisäännöillä, pääsee kiusallisesta ja hankalasta tilanteesta ulos.

***

Keväällä 2014 kävin tutustumassa pappisvihkimykseen Lähetyshiippakunnassa, Turussa. Kirjoitin siitä blogin, jossa kerroin vaikutelmistani ja huomioistani. Tässä yhteydessä  voisi viitata myös dosentti Matti Myllykosken haastatteluun Radio Deissä, jonka Seurakuntalainen.fi otsikoi ”Jos tupakoitsijoita ei häädetä pois yhteiskunnasta, kirkonkaan ei pitäisi savustaa ulos konservatiivejaan”

Kauko Puottula - Blogimetsä, item 1703