Mitä kirkkorakennus julistaa?

Kauko Puottula 2013

Richard Stemp, Kirkkojen ja katedraalien kieli: Mitä kirkkojen arkkitehtuurin ja taiteen yksityiskohdat kertovat? Suomentaneet Pajari Räsänen, Nina Tarvainen ja Juho Gröndahl. Nemo 2011, painettu Kiinassa.

Esiteltävä teos on mainio kokonaisesitys aiheeseen ylenpalttisen kuvituksen kera. Tosin runsaat kuvatekstit ja tietoiskut antavat tilkkutäkkimäisen ja sekavan kokonaisvaikutelman. Varsin kattava hakemisto ja sanasto korjaavat tilannetta. Esim. N. Marian ilmestystä on käsitelty kaikkiaan 12 eri kohdassa, ikonoklasmia 10 kohdassa, pyhäinjäännöksiä 11 kohdassa jne.

Painoasultaan teos on juhlava, koko on Englannin mitoissa 9¾” * 12” ja painoa peräti 1,7 kg. Niinpä se sopii mainiosti lahjapakettiin. Kirjoittaja on taidehistorioitsija; ilmeisesti myös teoksen suomentajat. Lopputulos olisi voinut muodostua paremmaksikin, jos työryhmässä olisi ollut joku teologi. Adlibris myi sitä hintaan 23,90 euroa jokin aika sitten, nyt hinta on noussut 25,20 euroon.

Etukannen sisäsivulla kirjaa luonnehditaan osuvasti:

"Upea visuaalinen matka kristikunnan mielenkiintoisimpiin pyhäköihin [sic] ja niiden piilotettuihin merkityksiin. Kirja opastaa tulkitsemaan rakennusten arkkitehtuuria, taiteen teemoja ja symboliikkaa kymmenien kirkkojen ja satojen yksityiskohtien avulla." 

Lähtökohta on niin sanoaksemme ”induktiivinen” eli lähdetään liikkeelle pienistä yksityiskohdista ja edetään korkeampiin sfääreihin:

”Jokaisella kirkon yksityiskohdalla on olemassaolon syy. Se saattaa olla rakenteellinen, kirkkorakennuksen fyysiseen luonteeseen kuuluva seikka, tai liittyä rakennuksen kristilliseen symboliikkaan.” (s. 13) 

Kirjaa selatessa herää kysymys, onko tähän koottu maailmasta kaikkein komeimmat kirkot. Ainakin tuntemani kotimaiset kirkot kalpenevat näiden rinnalla. ”On maamme köyhä ja siksi jää”, riimitteli jo Runeberg. Vaikka kotoiset kirkkomme ovat vaatimattomia, niistä on sentään mukaan kelpuutettu kaksi: Helsingin tuomiokirkko ja P. Henrikin ekumeeninen taidekappeli Turusta. Nämä on kelpuutettu myös alkuperäiseen englantilaiseen laitokseen.

Tarkastelukulma rajoittuu varsin pitkälle Englantiin, kirjoittajan kotimaahan. Uuden mantereen kirkkoja ei juurikaan esitellä. Joitakin kertoja Stemp viittaa – hieman hämäävästi – Pohjois-Eurooppaan. Kirjan lopussa (s. 174) arvoitus saa ratkaisunsa: Pohjois-Eurooppa tarkoittaakin Alppien pohjoispuolista Eurooppaa, siis Keski-Eurooppaa. Tämä on kääntäjiltä anteeksiantamaton synti!

* * *

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan kirkon fyysistä rakennetta. Tarkastelu alkaa ulkopuolelta ja sieltä edetään sisäpuolelle. Toisessa osassa tarkastellaan erilaisia teemoja ja tulkintoja, joita voi esiintyä kirkon muodostamassa merkitysten kokonaisuudessa. Teologisesti ehkä mielenkiintoisimpia tarkastelukohtia ovat miten kirkolliset oppiriidat näkyvät kirkkotaiteessa. Kolmannessa osassa pohditaan sitä miten muodot ja merkitykset ovat muuntuneet historian saatossa. Kun uskomukset ja palvonnan muodot kehittyvät, ne vaikuttavat myös rakennustyyleihin.

”Ensimmäisessä osassa syvennytään kirkkojen ja katedraalien arkkitehtuuriin niin sisältä kuin ulkoa. Tornit, pilarit, lasimaalaukset ja lattian kuvioinnit paitsi koristavat rakennuksia myös kertovat menneestä elämästä ja uskonkäsityksistä.” (Kansilehden sisäsivu) 

Kirkon torni tai kupoli näkyy kauas. ”Jos näet kirkon, kirkko – ja Jumala – näkee sinut” (s. 14). Kun nuorempana matkustelin ulkomailla, kirkkojen tornit auttoivat vieraassa kaupungissa suunnistamisessa. Mutta Brezhnevin aikaisessa Leningradissa tämä konsti ei toiminut. Kirkot tosin olivat paikoillaan katujen varsilla, mutta kartoissa niitä ei näkynyt.

Ennen vanhaan, kun Turkua lähestyttiin Tampereen suunnasta ja oltiin lähes Maarian kirkon kohdalla, suoraan edessä alkoi näkyä tuomiokirkko, etuvasemmalla Kaarinan kirkko, etuoikealla Mikaelin kirkko. Ilmeisesti muinaisen kirkon rauniot Koroisissa olivat tuomiokirkon kanssa samalla suoralla. – Näin matkalainen saattoi todeta Turussa elettävän kirkon tornien suojassa.

Mutta kilpailijoille ei tällaista mahdollisuutta hevin suoda. Turun kaupunki tarjosi 1990-luvulla muslimeille tonttia moskeijan rakentamista varten Puutarhakadun loppupäähän, mutta siihen ei olisi mahtunut kunnollisia minareetteja, niinpä moskeija jäi rakentamatta. Tai tarvittavia rahoja ei löytynytkään.

Kirkonkelloista liikkuu meillä Suomessa monenlaisia tarinoita, mutta Stemp puhuu kirkonkelloista varsin vähän (s. 15). Teosta lukiessa herää kysymyksiä. Onko kirkkoja rakennusvaiheessa sortunut? Miten paljon ihmishenkiä on menetetty rakennustöiden yhteydessä? Esim. Pietarissa olevan Iisakin kirkon kupolin kultaukseen liittyy hurjia juttuja.

Kupoli, joka on idän kirkossa yleinen, muistuttaa muinaisista kosmologisista käsityksistä. Taivaankansi kaartuu yllä ja siihen on kiinnitetty aurinko, kuu ja tähdet. Usein kupolilla varustetut kirkot on omistettu N. Marialle, koska häntä pidetään taivaan kuningattarena.

Varhaisessa vaiheessa kirkkojen ikkunat olivat pieniä. Kun rakennustekniikka kehittyi, ikkunapinta-alaa voitiin lisätä ja ryhdyttiin niitä koristamaan mm. lasimaalauksilla. Tällöin katsotaan omaan sisimpään eikä niinkään ulos. Esim. Oskarin kirkossa (Tukholmassa) lasimaalauksilla on saatu aikaan mystinen, hämyinen tunnelma, johon vaikuttaa auringon vuotuinen sijainti taivaalla.

Yhteiskunnan arvostamia henkilöitä haudattiin kirkkojen lattian alle aina 1700-luvun lopulle asti. Mm. Napoleonin kerrotaan vastustaneen vainajien hautaamista kirkon lattian alle. 1800-luvulla vainajia alettiin haudata kirkon ulkopuolelle. Hautamuistomerkillä on Stempin mukaan 3 tehtävää: 1) Hautapaikan merkitseminen (mutta ei kaikissa tapauksissa), 2) Muistutus vainajasta, tämän elämästä ja saavutuksista tai esitys esirukouspyynnöstä, jotta vainajan sielu pelastuisi. (Niinpä hautamuistomerkeissä voidaan kertoa esim. hyveistä). 3) Muistutus ohikulkijoille kuolevaisuudesta ja viimeisestä tuomiosta.

Jumalanpalvelus on roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa kirkossa varsin juhlallinen (s. 48). Protestanttisuuden käsite tuntuu olevan kirjassa hieman hakusessa. Anglikaaninen jumalanpalvelus on varsin lähellä katolista. Sen sijaan luterilaisten ja reformoitujen kirkonmenot ovat varsin yksinkertaisia ja koruttomia. Ortodokseilla ja katolisilla sakramentteja on 7, luterilaisilla vain kaste ja ehtoollinen, tosin joskus myös rippi. Kveekareilla ei ole edes sakramentteja eikä papistoa. Samoilla linjoilla taitaa olla myös Pelastusarmeija.

Kirkkotilaa on ollut tapana jakaa mm. pylväsriveillä, väliseinillä, korkeustasoilla ja valaistuksella. Perinteisesti kuoriaita on erottanut sanankuulijat ja papiston. Ortodokseilla tätä kutsutaan ikonostaasiksi, kuvaseinäksi. Läntisessä kirkossa kuoriaitaa on pyritty madaltamaan, häivyttämään pois näkyvistä ja jopa poistamaan kokonaan. Varhaiskirkossa miehet ja naiset istuivat erillään tai naiset ylemmällä parvella. Joissakin ortodoksissa kirkoissa olen pannut merkille, että miehet asettuvat keskikäytävän eteläpuolelle ja naiset pohjoispuolelle.

Alunperin penkkejä oli vain seinustoilla. Reformaatio toi mukanaan kirkonpenkit. Sosiaalinen asema määräsi istumajärjestyksen ja paikat. Arvostetuimmat ihmiset saivat paikkansa läheltä saarnastuolia. Kuorissa on papeilla ollut istuimia alusta alkaen. Kun jokaisella oli vakiopaikka, oli helppo valvoa kuka oli poissa ja sakottaa häntä. Stemp muistaa mainita, että kun menee kirkkoon joutuu maksamaan, mutta kun jää kirkosta pois joutui myös maksamaan.

Stemp on kuvannut eri kirkkojen ehtoolliskäsitystä varsin summittaisesti ja epäteologisesti. Se mitä ehtoollisaineille tapahtuu on varsin keskeistä. Protestanttisuuden haarat eivät tule esille, eikä luterilaista ehtoolliskäsitystä kuvata lainkaan. Reformoidussa kirkossa ehtoollista pidetään muistoateriana ja se voidaan jakaa penkkeihin, jolloin kansan ei tarvitse liikkua.

***

”Toisessa osassa perehdytään siihen, kuinka Raamatun tarinat, enkelit ja demonit sekä runsas symboliikka toistuvat rakennuksesta ja aikakaudesta toiseen. Tarkkaavainen vierailija löytää kuva-aiheiden, numeroiden ja koristekuvioiden takaa valtavan piilotettujen merkitysten kirjon.” (Kansilehden sisäsivu) 

Vanhan testamentin määräämä kuvakielto (Ex 20:4) on hyvin selvä ja yksiselitteinen. Toisaalta kuvien käyttö on nähty lukutaidottoman kansan sivistämisen kannalta niin tärkeänä, että alkuperäisestä kuvakiellosta on katsottu voitavan luopua. Stemp kertoo kuvakiistasta yleisesti (s. 68), Bysantissa (s. 139) sekä reformaatiossa (s.178-179). Mutta tuo pedagoginen näkökulma ei voi olla ainoa ja riittävä syy siihen, että kirkko avautui kuville. Lukutaito oli Mooseksen aikana vielä harvinaisempaa kuin keskiajan alussa. Mooseksen aikana kuvakielto asetettiin, keskiajan alussa se kumottiin.

Kirjaan on putkahtanut myös asiavirheitä: Vanha testamentti on alunperin kirjoitettu hepreaksi ja arameaksi, mutta ei kreikaksi. Apokryfikirjat on kirjoitettu kreikaksi. Septuaginta on kreikannos hepreasta ja arameasta. (s. 68).

Sivulla 93 todetaan, että kirkko tunnustaa pyhimykset. Yleensä puhutaan kuitenkin pyhimykseksi julistamisesta. Johannes Paavali II ei tiettävästi vielä ole pyhimys, vaikka asia on vireillä.

Kun P. Augustinus havainnollistaa Jeesuksen jumaluutta ja ihmisyyttä, hän käyttää kynttilään liittyvää analogiaa:

”Kynttilän vaha edustaa Jeesuksen ruumista, sydän vahan sisällä piilossa hänen sieluaan, liekki puolestaan hänen jumaluuttaan.” (s. 80). 

Niinpä joissakin N. Marian ilmestymistä koskevissa kuvissa esiintyy sammutettu kynttilä. Se kertoo siitä, että kun Kristus tulee ihmiseksi, hänen jumaluutensa jää piiloon väliaikaisesti.

N. Marian synnitön sikiäminen ja kuolonuneen nukkuminen on selostettu hyvin (s. 88). Siitä on annettava tunnustus.

Selkeää eroa symbolien ja attribuuttien välillä ei tehdä, vai ovatko attribuutit kadonneet käännöstyön yhteydessä. Esim. Pietarilla on yleensä kädessään avaimet (= attribuutti). Perspektiivistä puhutaan yllättävän vähän. Ikoneissa voidaan käyttää käännettyä perspektiiviä. Tällöin pakopiste ei ole kuvattavien ihmisten takana, vaan edessä eli katsojassa. Esim. Vanhatestamentillinen kolminaisuus (Gen 18) (Ulf Abel, Ikonen, kuva 25)

Stemp asettuu sille kannalle, että pyöreä rakennus ei sovi liturgiaan. Papin on oltava kasvotusten seurakunnan kanssa. Näin päädytään lineaariseen palvelumuotoon (s. 107). Tässä Stemp asettuu toiselle kannalle kuin esim. Sari Dhima. Mutta mausoleumit ovat pyöreitä, niin ikään kastekappelit (s. 106-107). Toisaalta Stemp mainitsee, että kun tila on pyöreä, paholainen ei pääse piileskelemään nurkkiin (s.18)!

Tunnustuksellisia kasveja ovat Stempin mukaan: viiniköynnös, lilja, iiris, viikuna, omena ja akileija. Näistä lilja esiintyy mm. Turun vaakunassa, ilmeisesti N. Marian attribuuttina. Sen sijaan riikinkukko, pelikaani ja pääskynen esiintyvät hieman yllättävissä yhteyksissä (s. 112-113). Me olemme tottuneet pitämään riikinkukkoa turhamaisuuden symbolina. Mutta Pietaria ja kukkoa ei mainittu lainkaan. Groteskeista muodoista vihreä mies ansaitsee tulla mainituksi (s. 116-117). Toisen maailmansodan jälkeen vihreät miehet on yleensä selitetty olevan lähtöisin Mars-planeetalta.

Kala ja paimen olivat varhaisia kristillisiä symboleja. Risti kohosi kristilliseksi symboliksi vasta kun kristinusko sai virallisen aseman Roomassa 313 (s. 118-119)

Monarkkien uskottiin saaneen maallisen valtansa Jumalalta. Näin uskottiin valistuksen aikaan asti. Rooman paavi kuitenkin katsoi olevansa monarkkien yläpuolella. Tätä silmällä pitäen kirkon toimeksiannosta laadittiin ns. Konstantinuksen lahjakirja vuoden 750 tietämillä, josta ilmeni, että keisari Konstantinus Suuri lahjoitti paaveille Rooman ja siirsi oman istuimensa Konstantinopoliin, uuteen valtakunnan pääkaupunkiin. Tämä lahjakirja osoittautui kuitenkin väärennökseksi vuonna 1440. (s. 126-127). Englannissa noudatettava tapa, että Canterburyn arkkipiispa asettaa kuninkaat virkaansa on heijastumaa keskiaikaisesta käytännöstä (s 126).

* * *

”Kolmannessa osassa seurataan kirkkojen ja rakennustaiteen historiaa ja selvitetään eri tyylikausien ominaispiirteitä. Kirkkojen arkkitehtuuri ja niiden rakentamisessa käytetyt uudet keksinnöt vaikuttivat vahvasti myös muiden rakennusten ulkonäköön." (kansilehden sisäsivu)

Kolmannen osan otsikointi ”Historiallisen koodin purkaminen” herättää monenlaisia kysymyksiä. Mitä ollaan tekemässä? Alkuperäisessä tekstissä otsikko on ”Historical decoder”. Onko siis kyse historiallisen koodin avaamista vai purkamisesta? Onhan silläkin selvä ero, avataanko ovi vai puretaanko ovi!

Tässä osassa esitellään eri aikoina vallinneita kirkkorakennustyylejä. Siinä käydään läpi mm. basilikat, romaaniset ja goottilaiset tyylit. Romaanisen tyylin tunnistaa vahvasta linnamaisesta rakennuksesta puoliympyränkaarineen. Goottilaisen tyylin tunnistaa sirosta, korkeuksia tavoittelevasta rakennuksesta, jossa ikkunapinta-alaa on jo enemmän.

Kuvatekstissä s. 134 tulee esille Pyhä Pauli. Voisiko hän olla Paavali? Sivulla 90 on muuan kummallisuus: israeliitit. Ilmeisesti kyse on israelilaisista. Englannin kirkon tärkeä peruskirja on Common Prayer Book. Se mainitaan olevan peräisin vuodelta 1662 (s. 198). Ehkä nykyisin käytössä oleva versio onkin tuolta vuodelta. Alkuperäinen Common Prayer Book on kuitenkin vuodelta 1549.

Stemp esittelee myös moderneja kirkonrakennustyylejä. Viimeiseksi hän esittelee Pyhän Henrikin ekumeenisen taidekappelin (Turku), joka sai kansalta lempinimekseen ”kalakappeli”. Sisältä rakennus muistuttaa ylösalaisin käännettyä venettä, se tuo mieleen kalan vatsaan joutuneen Joonan.

Kauko Puottula 2013