Mitä kirkkotaide julistaa?

Kirkko – taide – viestintä. Markku Heikkilän juhlakirja. Toim. Sari Dhima. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 197. 2005.

Pohdintoja seuraavien artikkeleiden pohjalta:

1. Sari Dhima, Alttaritilan murros, s. 143-158
2. Simo Heininen, Hiippa, sauva ja kaapu, s.159-170
3. Markus Hiekkanen, Pitkä reformaatio, katolisista luterilaisiin alttarikoristeisiin 1550-1870, s.171-188
4. Arto Kuorikoski, Taide, kärsimys ja moraali, s.189-191
5. Juha Malmisalo, Ikoni Lutherin perillisten käytössä. Erland Forsbergin uusbysanttilainen ikonituotanto Suomen ja Ruotsin luterilaisissa kirkkotiloissa. s.192-210
6. Brita Nickels, Elämän kruunu: Kaksi hautamuistomerkkiä, s.211-217
7. Simo Knuuttila, Enkelten viestintä, 306-312

Esiteltävät artikkelit – viimeistä lukuun ottamatta – kuuluvat teoksessa kirkkoarkkitehtuurin ja kirkkotaiteen osastolle; Knuuttilan artikkeli kuuluu uskonnollisen viestinnän osastolle.

1. Sari Dhima pohtii artikkelissaan alttaritilaan ja sen käyttöön liittyviä muutospaineita. Käytännössä alttaritila on kuori. Artikkelissa esitetään hyviä kysymyksiä, mutta ei anneta selkeitä vastauksia.

Liturginen uudistus on lähtenyt katolisesta kirkosta, Vatikaanin 2. konsiilista 1962-1965 ja levinnyt sieltä protestanttiselle puolelle.

Toimittaako liturgi jumalanpalveluksen kasvot seurakuntaan päin vai kääntyykö hän selin seurakuntaan tietyissä vaiheissa? Se miten alttari on sijoitettu ratkaisee pitkälti käytännön. Jos alttaripöytä on irti seinästä, jolloin sen taakse on esteetön pääsy, liturgin ei tarvitse kääntyä selin seurakuntaan.

Voiko liturgi olla selin alttarin suuntaan? Kun alttari oli seinässä kiinni, liturgin oli pakko kääntyä selin alttariin nähden puhuessaan seurakunnalle. Kun alttari on irti seinästä, tätä pakkoa ei enää ole. Niinpä Dhiman näkemys ”liturgi voi toimittaa jumalanpalveluksen kasvot seurakuntaan päin myös alttarin edestä” (s. 156) vaikuttaa hieman omituiselta. Jos liturgi toimittaisi liturgian kokonaan kasvot alttariin (ja seurakuntaan päin), muodostuisi selkeämpi ja johdonmukaisempi kokonaisuus, joka olisi omiaan lisäämään arvostusta alttaria kohtaan.

Domus Dei -ajattelu sekä Domus ecclesiae -ajattelu saavat Dhiman artikkelissa huomattavan sijan. Martti Parvio edustaa edellistä sekä Helge Nyman ja Yrjö Sariola jälkimmäistä. Dhima referoi Nymanin ja Sariolan ajatuksia lavealti hyväksyvään sävyyn, mutta Parvion ajatuksia, joita hän ei hyväksy, vähemmän. Syntyy vähintään epäilys, ettei Dhima tee Parvion ajatuksille täyttä oikeutta.

Kun alttari on lähempänä seurakuntaa, sen ajatellaan lisäävän vuorovaikutusta. Esim. Turun tuomiokirkossa on alttarin ja seurakunnan välillä hyvin pitkä matka. Pitäisikö alttari sitten sijoittaa seurakunnan keskelle? Pitkässä kirkossa se ei voine luontevasti toteutua, pyörökirkossa se periaatteessa voisi olla mahdollista. On ehdotettu sellaistakin, että alttari olisi pitkällä seinällä.  Pyörökirkossa tila olisi jäsennettävä uudestaan. ”Form follows function”, sanotaan. Istuimetkin pitäisi järjestää ympyrän muotoon. Tällöin ihmiset näkisivät paremmin toisensa. Jotkut varmasti pitävät tästä, mutta eivät kaikki. Tällöin ei voisi kirkkoon tulla tuntemattomana, kasvottomana. Ennen pitkää ne istuimet, joista näkee pappien kasvot, muodostuvat arvokkaammiksi. Papeille se asettaisi aivan uusia vaatimuksia: pitäisi olla edustava kaikista suunnista katseltaessa.

Ensinnä mieleen tuleva esikuva pyörökirkolle on Ilmestyskirjan kuvaus Jumalan valtaistuimesta ja sen ympärillä olevista henkiolennoista ja vanhimmista (Ilm 4-5). Ilmeisesti myös mausoleumit ja kastekirkot noudattavat pyörökirkon ideaa. Kreikkalaisessa teatterissa ympyrästä käytettiin vain osa, korkeintaan neljännes. Mielestäni perinteinen itälänsisuunta pitäisi säilyttää mahdollisuuksien mukaan.

Ennen vanhaan koulurakennukset suunniteltiin ja rakennettiin niin, että luokkahuoneen ikkunat olivat päivänvalon puolella. Valon piti tulla oppilaiden vasemmalta puolelta. Näin oppilaan oikea käsi ei luonut varjoa pulpetinkannelle. Opettajan kateederi oli jossain lännen tai pohjoisen suunnassa. Ei voitu ajatella, että opettajan pöytä olisi keskellä luokkahuonetta. Se olisi pedagogisesti ja järjestyksenpidon kannalta onneton ratkaisu.

Alttari määrittää kirkkotilaa. Siinä on myös konserttisalin ja kirkkotilan ero. Tärkeimmät esineet kirkossa ovat: alttari, saarnastuoli, kastemalja, urut sekä kuoro. Dhima pohtii myös sitä voitaisiinko urut ja saarnatuoli tuoda alttaritilaan. Lukuteline ei paljoa tilaa vie, mutta urut vievät. Alttaritilassa urut saisivat helposti liian hallitsevan aseman. Urkupilleillä kun on myös koristearvoa. Pienempiä urkuja on jo pitemmän aikaa ollut kirkkojen pitkillä seinillä. Kun urut ovat kuoron lähellä, esitykset paranisivat. (Turun tuomiokirkossa on muutama urkupilli sijoitettu alttaritaulun taakse. Tällöin liturgi pysyy paremmin kanttorin tahdissa).

Voitaisiinko ehtoollista viettää alttaripöydällä on hyvä pohtimisen arvoinen kysymys. Dhima pohtii uudistuksen etuja, mutta ei haittoja.

2. Simo Heinisen artikkeli "Hiippa, sauva ja kaapu" lienee näistä artikkeleista hauskin. Hän tarkastelee kysymystä miten piispan vallan symbolit ovat olleet Suomessa esillä Mikael Agricolasta Jukka Paarmaan. Siinä samassa tulee esille myös muutamien yksittäisten viranhaltijoiden suhtautuminen näihin symboleihin. Kirkkokansan keskuudessa yleensä vitsaillaan piispojen pannumyssyistä. Pilapiirtäjät yleensä muistavat tämän. Heinisen artikkelin mukaan myös piispat itse ovat niistä vaihtaneet ajatuksia, jopa olleet erimielisiä. Jotkut piispat ovat mielellään poseeranneet täydessä juhla-asussa eli ornaatissa, kuten Uppsalan arkkipiispa Nathan Söderblom; vastaavasti Olavi Kares tai professori Antti Pietilä olivat tässä suhteessa vastavirran kiiskejä.

Mieleen nousee myös hieman ilkikurinen kysymys, että koetaanko piispanvaalissa kärsitty tappio niin raskaana, että tullaan johtopäätökseen: ”Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista!” Dogmatiikan professoreilla ei yleensä ole ollut hyvää menestystä piispanvaaleissa, esim. em. Pietilä, Osmo Tiililä ja viimeksi Miika Ruokanen.

Kustaa Vaasa katsoi hiipan, sauvan ja kaavun kuuluvan paavilliseen aikaan. Näitä pidetään piispanviran tunnusmerkkeinä, mutta niitä ei ole tarkemmin kirkkokäsikirjassa määritelty. Niinpä esim. Kirkkokäsikirja vuodelta 1913 mainitsee piispanristin ja -kaavun piispanviran merkkeinä; 1963 käsikirjassa puhutaan piispan viran merkeistä, mutta niitä ei eritellä.

Hiippa tuntui olevan vaikeimmin hyväksyttävissä. Ehkä se nähdään paavillisena. Sauvaan sentään liittyy raamatullisia esikuvia, esim. Num 17:23; Joh 10:15b; 1 Piet 5:2a.

Heinisen artikkelista ilmenee myös, että apostolinen seuraanto oli Suomen kirkossa poikki vuosina 1884-1935. Niinpä esim. Bonsdorff ja Kaila kuuluvat tähän ”vajavaisten” joukkoon.

Eräänä selittävänä tekijänä voidaan pitää matalaa ja korkeaa kirkollisuutta. Korkeakirkollisuutta edustaa mm. Juhana III liturgia sekä Nathan Söderblom. Matalakirkollista linjaa edustivat piispoista mm. F. L. Schauman, G. Johansson ja O. Kares. Näistä Schauman ja Johansson pitivät ristiä piispanviran tunnuksena. Heininen mainitsee, että A. Lehtonen, I. Salomies, M. Simojoki ja M. Juva eivät esiintyneet täydessä juhla-asussa ja antaa ymmärtää, että Juvan jälkeen tapahtui käänne. Toisin sanoen J. Vikström ja J. Paarma olisivat prameilleet mielellään täydessä ornaatissa.

Muistan miten Juva kävi Paimiossa toimittamassa piispantarkastusta (1979). Siinä yhteydessä muistan hänen käyttäneen mustaa asua, jossa oli risti. Hänet kyllä erotti asessoreista paitsi  pituutensa puolesta myös muuten. Erään kerran kävin kuuntelemassa hänen luentoaan yliopistonmäellä, hän esiintyi täysin siviilivaatteissa ja ilman papereita.

Ajan henki ja henkilökohtaiset mieltymykset vaikuttavat asiaan. Ehkä miehet kokevat, että värikkäissä asuissa on jotain naismaista? Miehillä suhtautuminen virkapukuihin on vähän kielteistä muissakin ammateissa.

3. Markus Hiekkanen tarkastelee artikkelissaan miten keskiaikaiset paavilliset alttarikaapit ja muut alttarikoristukset reformaation vaikutuksesta vähitellen vaihtuivat luterilaisiksi. Hiekkanen katsoo reformaation alkaneen maassamme 1520-luvulla ja päättyneen 1500-luvun loppuun mennessä. Reformaatio luterilaisessa muodossa ei ollut kuville vihamielinen, toisin kuin kalvinismin piirissä sekä anglikaanisessa kirkossa. Tosin Tukholmassa esiintyi ikonoklasmia. Kuvien käyttöön sovellettiin adiafora-sääntöä. Yleensä kuvat ovat olleet musiikille alisteisia luterilaisuudessa (Dhima)

Toisaalta on muistettava, että Kustaa Vaasan toimien johdosta kirkolta meni verotusoikeus. Tällöin myös seurakuntien talous romahti eikä kirkollisen esineistön uusimiseen ollut edes taloudellisia mahdollisuuksia. Vanhoilla alttarikoristuksilla oli tultava toimeen.

Keskiaikaiset alttarikaapit eivät maassamme nousseet silmätikuiksi. Hiekkasen laskelmien mukaan vasta 1630-luvulla vaihdettiin ensimmäinen alttarikaappi uudeksi, viimeinen vasta 1870-luvulla. 1710-luvulla, isonvihan aikana venäläiset miehittäjät tuhosivat kirkollista esineistöä ja alttarikaappeja. Toisaalta valistuksen aika vauhditti esineistön uusimista. Vaikka Hiekkasen aineistossa on aukkoja, minkä hän myöntää, kehityslinja vaikuttaa varsin selvältä.

Roomasta katsoen maamme on ollut syrjässä. Niinpä anekauppa ja monet muut sen aikaiset rappioilmiöt eivät ehtineet tänne pesiytyä. Toisaalta Agricola oli uudistajana maltillinen. Niinpä hän  vihki katolisin menoin Närpiön kirkon niinkin myöhään kuin 1555.

4. Arto Kuorikosken artikkeli ”Taide, kärsimys ja moraali” on väitöstilaisuudessa esitetty lectio praecursoria. Hänen väitöskirjansa käsittelee Theodor Adornon (1903-1969) esteettistä teoriaa.

Adorno oli saksalainen sosiologi, filosofi, musiikkitieteilijä ja säveltäjä. Parhaiten Adorno tunnetaan paitsi vaikeatajuisuudesta myös massakulttuuria ja kulttuurituotantoa koskevasta kritiikistä. Taiteen pitää olla autonomista Adornon mukaan, eikä sitä pidä uhrata politiikalle tai uskonnolle. Vaativatko Adorno ja Kuorikoski myös kirkkotaiteelle autonomista asemaa?

Taide ei voi siis harrastaa suoraa toimintaa, mutta sillä on kuitenkin moraalinen ulottuvuutensa. Se, miten kärsimys liittyy tähän, jää epäselväksi. Vai olisiko kyse kristinuskon perussanomasta? Kuorikosken mukaan kärsimys voi olla kuvattua vai tuotettua. Kuorikoski myös vakuuttaa, ettei Adornon estetiikka tuota uhreja, vaan etsii niitä. Mutta miten? Se jää avoimeksi.

Theodor Adornon mukaan taiteen tehtävä on kyseenalaistaa. Niinpä taiteen ei pidä olla helppoa ja harmitonta. Taidetta ei pidä ymmärtää lohdutusta tuottavana. Uskonto voi lohduttaa, mutta se ei ole taiteen tehtävä.

Kuorikoski viittaa artikkelissaan Teemu Mäkeen, mutta artikkelista ei käy esille, onko kyseessä kuviteltu hahmo vai jokin elävä taiteilija. Artikkeli on vahvasti sidoksissa siihen tilanteeseen, jossa se on pidetty. Eikä liene edes tarkoitettu myöhemmille lukijoille.

5. Juha Malmisalo selvittää miten ikonit ovat ilmestyneet luterilaiseen kulttuuriin Ruotsissa ja Suomessa. 1970-luku muodosti tässä suhteessa käännekohdan. Liekö kylmän sodan päättymisellä ja liennytyksellä tässä sormensa pelissä?

Malmisalo tarkastelee erityisesti Erland Forsbergin uusbysanttilaista ikonituotantoa. Forsberg on syntynyt ja opiskellut Suomessa, mutta muuttanut Ruotsiin. Hän on luterilainen, mutta on toiminut täysiaikaisena ikonimaalarina 1970-luvun lopulta lähtien.

Forsbergin toiminta on herättänyt kysymyksen onko tällainen ikonituotanto autenttista. Noudattaako hän ikonimaalauksen sääntöjä? Rahakin liikkuu yleensä tällaisissa puuhissa. Niin ikään onko protestanteilla oikeus käyttää idän uskonnollista kuvastoa. Ortodoksisessa kirkossa ikonit julistavat inkarnaatiota, ne eivät vain kuvita Raamattua ja traditiota. Oikeastaan Raamatun katsotaan sisältyvän traditioon eli Raamattu on tradition sisällä.

Forsbergin mukaan ”ikonit aktualisoivat ja tekevät eläväksi sen, mikä on aina ollut keskeistä kirkon opissa” (s. 196). Malmisalo päättelee, että Forsberg näin tulee lähelle Martti Lutherin ajatuksia kirkkotaiteesta. Niin ikään ikonit tuovat feminiinisen aspektin muuten niin karuun, maskuliiniseen luterilaisuuteen.

Mutta Malmisalo paikoitellen sekoittaa käsitteitä. Niinpä pyhimykset kuuluvat katoliseen kirkkoon, eivät ortodoksiseen. Ortodoksisessa kirkossa puhutaan pyhistä ja pyhien kuvista. Niin ikään ”ikonien konsekroiminen” on melkoinen ajatuskummajainen. Ortodoksisessa kirkossa ikonit pyhitetään, katolisessa kirkossa on tapana konsekroida esim. ehtoollisaineita tai kirkon vihkimisessä tarvittavia nesteitä, mutta ei ikoneja.

Hieman yllättävää, että Ruotsissa ikoni on voitu pyhittää luterilaisessa rituaalissa, jopa piispallisessa messussa. Mitähän ortodoksisella puolella on tästä manööveristä ajateltu? Kiinnostaisi myös tietää mitä ortodoksisessa kirkossa ylipäätään ajatellaan Forsbergin ikonitehtailusta.

Suhtautumisessa ikoneihin on kuitenkin ortodokseilla ja luterilaisilla selvä ero. Ortodoksit koskettavat, suutelevat ja kantavat ikoneja, sillä ne kuuluvat jumalanpalvelukseen. Mutta luterilaisuudessa ikoni on vain visuaalinen objekti, sitä voidaan tarkastella, se voi olla mietiskelyn väline. Unohtaa ei sovi kaupallistakaan intressiä, joka mahdollistaa ikonien leviämisen yli kirkkokuntien välisten rajojen.

Suomessa venäläisyyteen on suhtauduttu torjuen tunnetuista historiallisista syistä. Näin ollen ikonien tie luterilaiseen kirkkoon on Suomessa pitempi ja mutkaisempi kuin Ruotsissa. Toisaalta, mieleen nousee myös epäilys heikosta luterilaisesta itsetunnosta ja ”synkretismin synnistä”.

6. Brita Nickels tarkastelee kahta erilaista hautamuistomerkkiä, joissa kummassakin on aiheena elämän kruunu. Aiheen lähtökohtana on Ilm 2:10b. Kummassakin muistomerkissä on käytetty vuodelta 1938 peräisin olevan Kirkkoraamatun sanamuotoa:

”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.” (Ilm 2:10b KR 1938)

Nykyisin käytössä olevassa Kirkkoraamatussa asia ilmaistaan hieman toisin:

”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän.” (Ilm 2:10b KR 1992)

Myös Uusi testamentti nykysuomeksi sekä Aapeli Saarisalo kääntävät: ”elämän seppeleen”.

Jaakobin kirjekin mainitsee elämän kruunun:

”Autuas se mies, joka kiusauksen kestää, sillä kun hänet on koeteltu, on hän saava elämän kruunun, jonka Herra on luvannut niille, jotka häntä rakastavat!” (Jaak 1:12 KR 1938)

Tässäkin tapauksessa elämän kruunu on vaihtunut voitonseppeleeksi:

”Autuas se, joka koettelemuksessa kestää. Sen kestettyään hän on saava voitonseppeleeksi elämän. Jumala on sen luvannut niille, jotka häntä rakastavat.” (Jaak 1:12 KR 1992)

Nykyinen kirkkoraamattu ei siis enää tunne elämän kruunua, vaan tarjoaa sen tilalle voitonseppelettä. Kielikuvat voivat haalistua, kadota tai muuttua kun uskonnollinen sanasto muuttuu. Käytössä oleva Raamattu ja virsikirja vaikuttavat uskonnollisiin kielikuviin.

Kreikan sana stefanos, joka esiintyy UT:ssa 18 kertaa, merkitsee seppelettä tai kruunua, varsinkin voittopalkintoa urheilukisoissa. Toisaalta Septuagintassa stefanosta vastaa usein heprean sana ̔atara, jota käytetään kuninkaan kruunusta.

Nickels tarkastelee jubilaarin eli juhlittavan henkilön vanhempien (rovastin ja ruustinnan) muistomerkkiä Kouvolassa, joka on pystytetty 1986. Sen rinnalle Nickels ottaa 12 sotilaan muistomerkin Helsingin Hietaniemessä, joka on pystytetty 1997. Kumpikin muistomerkki on saman suunnittelijan käsialaa. Rovastin ja ruustinnan kuolinsyy ilmeisesti on ollut luonnollinen, sen sijaan sotilaiden kohdalla se on ollut väkivaltainen heidän täyttäessään velvollisuuttaan isänmaansa hyväksi. Nickels ihmettelee miksi kaatuneiden sotilaiden ikää ei ole ilmaistu. Ehkä kaatumisen ajankohdaksi ilmoitettu 30.6.1944 voi valottaa sitä. Tuolloin elettiin perääntymisvaihetta ja Suomen rintama sortui. Yksistään tuona päivänä kaatui suomalaisia kaikkiaan 329.

Rovasti Heikkilän hautamuistomerkissä kruunu on sijoitettu ristille siihen kohtaan, jossa Jeesuksen pään ajatellaan olleen. Nickels näkee tässä yhteyden keskiaikaiseen Voittoisa Kristus -krusifiksiin. Toisaalta se voi viitata myös Kristuksen seuraajien ristiin: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Mark 8:34) Risti ja kruunu yhdessä symboloivat kilvoitusta, voittoa ja ikuista elämää.

12 sotilaan hautamonumentissa särkynyt kypärä muuttuu kruunuksi. Edellisessä tapauksessa elämän kruunu liittyy ristiin, jälkimmäisessä kypärään. Kirjoittaja pohtii onko muistomerkeillä sama tehtävä ja sanoma. Voiton ja kärsimyksen kruunu.

Jäin pohtimaan sitä miten yleinen tai harvinainen elämänkruunu on hautamuistomerkeissä. Elämän kruunu aiheena katsoo pääsääntöisesti eteenpäin yli kuoleman rajan. Sotilaiden hautamuistomerkin yhteydessä elämän kruunu katsoo taaksepäin, siis taistelukentille ja kaatuneiden sotilaiden kohtaloon. Toisaalta kun kypärästä kohoaa elämän kruunu sekin katsoo eteenpäin. Rovastin hautamuistomerkki korostaa kilvoittelun merkitystä. Näin nämä muistomerkit puhuttelevat myös ohikulkijaa

7. Simo Knuuttila tarkastelee enkelten viestintää Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) (= TA) enkeliopin näkökulmasta. Knuuttila ottaa lähtökohdakseen Fra Angelicon (1395-1455) maalauksen jossa enkeli Gabriel ilmoittaa Marialle, että tämä synnyttää poikalapsen, jota pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi (Luuk 1:26-38). Tätä kohtaamista kutsutaan Marian ilmestykseksi. Tavallinen kaduntallaaja ehkä näkee maalauksessa vain Romeon ja Julian. Julia vaikuttaa yläluokkaiselta, Romeo saattaisi olla vaikka italialainen jalkapalloilija. Maalausta tarkemmin katsoen Romeolla on siivet ja hieno puku. Maalauksessa voi nähdä useita tasoja.

Fra Angelico oli dominikaani kuten myös samaan sääntökuntaan kuulunut TA. Niinpä Knuuttila päätteleekin, että Fra Angelico tunsi TA:n enkeliopin. Sen perusteella maalauksen pitäisi olla sopusoinnussa TA:n enkeliopin kanssa. Niinpä tärkeäksi kysymykseksi muodostuukin miten sellaiset älylliset olennot toimivat ja ajattelevat, joilla ei ole ruumista. Tai kääntäen, miten ruumiillisuus vaikuttaa ihmisenä olemiseen.

TA:n mukaan enkeleillä on kyky tahdon voimalla vaikuttaa aineellisten kappaleiden liikkeisiin. Kun enkeli haluaa ilmestyä ihmisille näkyvässä hahmossa, tämä puristaa ilmaa kokoon saadakseen tarkoitukseen sopivan hahmon. Nämä ovat kulloistakin tilannetta varten luotuja artefakteja, eivät siis eläviä. Enkelin ilmestymishahmo kykenee tuottamaan puhetta, mutta keskinäisessä ajatustenvaihdossaan enkelit toimivat toisin.

Enkelien kesken toimii ajatuksensiirto. Kun enkeli ajattelee jotain ja haluaa saattaa sen toisen enkelin tietoon, samanlainen käsittämisakti aktualisoituu toisen enkelin mielessä. Ylemmät enkelit voivat saattaa alempien enkelien tietoon asioita, joita nämä eivät tienneet. Tätä kutsutaan illuminaatioksi.

Aineettomat enkelit eivät ole missään paikassa eikä heidän välillään ole etäisyyttä. Profeetta Jesaja kuitenkin kertoo serafien huutavan toisilleen: ”He huusivat toinen toiselleen: – Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.” (Jes 6:3) TA:n mukaan serafit eivät huuda sen tähden, että kuulisivat paremmin, vaan enkelit ilmaisevat toisilleen erityisellä tavalla mitä he ajattelevat. – TA:n selitys ei oikein tunnu uskottavalta, sillä Jesajan kuvaus jatkuu: ”Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua.” (Jes 6:4)

Sen sijaan kaikki luodut mielet ovat suljettuja. Vain Jumala voi tietää mitä ne ajattelevat, elleivät he itse tahdo ilmaista ajatuksiaan toisille.

Kun enkeli haluaa ilmaista ajatuksensa, viestin tulevat tietämään ne enkelit, joiden kanssa enkeli haluaa kommunikoida. TA:n mukaan enkelien viestintä on siis kohdennettua. Hyvillä enkeleillä saattaa olla tarve kommunikoida siten, ettei se tule langenneiden enkelten tietoon, koska näiden välillä vallitsee sotatila. Mutta fransiskaani William Ockham (n. 1285-1349) oli taas sitä mieltä, että viestit tulevat kaikkien enkelten tietoon, jotka tahtovat ottaa ne vastaan. Näin ollen TA:n mallia voisi verrata puhelinliikenteeseen, Ockhamin mallia vastaavasti radioon.

TA:n teoria enkelten keskinäisestä viestinnästä muistuttaa armeijan komentosuhteita. Enkelit eivät erehdy muodostaessaan arvostelmia, koska viestintä perustuu ajatuksensiirtoon.

* * *

Teoksessa käytetty karhea paperilaatu ei ilmeisesti ole sallinut värikuvien käyttöä. Mustavalkokuvissa on hukattu paljon informaatiota. Paikoitellen kuvatekstit ovat hieman sekaisin, esim. s. 213.

Kauko Puottula 2013