Humala ja Jumala

Juhannuksen alla poikkesin ruokaostoksille Wiklundille, Turun keskustassa. Kassojen lähellä olevalla penkillä istui muuan kaljaveikko, joka örisi jotain. Kun menin hänen ohitseen, hän örisi römeällä äänellään: "Jumala ei enää anna sulle anteeksi!" En pysähtynyt kuulemaan lisää hänen ikitotuuksiaan ja elämänviisauksiaan, vaan painuin ostoksille.

Kun olin ostokseni tehnyt, huomasin tämän tuiskeessa olevan miehen menevän hissiin toisen miehen seurassa, joka selvästi oli paremmassa kunnossa. Kassakuitin mukaan ajankohta oli 18.6. klo 14.05.

No, en tuntenut miestä. Tuskin hän minuakaan. Mutta mikä sai hänet puhumaan Jumalasta ja minun sieluntilastani? Mieleeni tuli sanonta: "Lasten ja imeväisten suusta saa kuulla totuuden", jonka perustana on Ps 8:3 ja Matt 21:16, tosin edelleenkehitettynä. - Sekin on mahdollista, että mies örisi omiaan ja projisoi omaa sieluntilaansa ulkomaailmaan.

Joskus aikaisemminkin olen pannut merkille, että humalaiset voivat puhua Jumalasta, kun tuiskeessa estot häviävät. Mutta suomenkielessä sanat humala ja Jumala muistuttavat ällistyttävän paljon toisiaan. Kyse ei liene sattumasta? Jaakko Hämeen-Anttila onkin nimennyt erään kirjansa nasevasti: Jumalasta juopuneet.

Dale Carnegien suuren menestyksen saavuttaneesta kirjasta "Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa" (1936) muistan lukeneeni tämmöisen ajatuksen: "Jumala voi antaa syntimme anteeksi, mutta hermostomme ei tee sitä koskaan."

* * *

Humalaiset saattavat keskustella itsensä kanssa hyvinkin kiivaasti. Kun he komentavat itseään, he käyttävät yksikön toista persoonaa. Kyse voisi siis olla päänsisäisestä keskustelusta.

Ehkä kaljaveikon lausuma: "Jumala ei enää anna sulle anteeksi", viittaa johonkin aikaisempaan koulutuksen vaiheeseen. Ehkä ahdistavaan, tiukkapipoiseen uskontokasvatukseen, josta jotain on jäänyt alitajuntaan. Olisiko koti ollut ahdistavan uskonnollinen? Muisteliko kaljaveikko omia lapsuuden kokemuksiaan?

Oma kokemukseni näistä kavereista on vähän ristiriitainen. Kun he ovat selvin päin, keskustelu ei yleensä kiinnosta. Kun he ovat huppelissa, tuiskeessa tai liikuttuneessa mielentilassa, keskustelu saattaa kiinnostaa, mutta kyky kuunnella muita on ilmeisen rajoittunut.

Eräällä tuntemallani kaljaveikolla, joka ei ole enää keskuudessamme, oli tapana käydä päänsisäistä keskustelua internetin keskustelupalstoilla. Hän loihti itselleen kaksi roolihahmoa, jotka sanailivat keskenään ja mollasivat toisiaan. Tämä onnistui anonyymipalvelimen avulla, mutta joskus pahassa tuiskeessa homma karkasi käsistä, niin että sivullinenkin näki, mistä oli kyse.

Ehkä tätä some-seikkailijan tapausta voisi rinnastaa keskenjääneeseen siisteyskasvatukseen. Kakka vain on ensin vaihtunut tusseihin ja spraymaaleihin sekä niillä tuhrimiseen. Ura saa sitten huipennuksensa some-maailman ihmellisissä seikkailuissa.

Kauko Puottula / Blogimetsä, item 1910